Lyhdyn Luova kirjoittajapiiri – ryhmänovelli 2008


Hektiset hetket



Eräänä aurinkoisena kevätpäivänä kaksi nuorta vaelsi käsi kädessä pitkin Katariinanlaakson luon­nonsuojelualuetta. Pojan irokeesikampaus ravisteli vastaantulijain tunteita, samoin tytön poskilävis­tykset. Kohdalle tullessaan useimmat käänsivät katseensa pois, kuin eivät olisi heitä huomanneetkaan. Muutamat taas selvin sanoin ilmaisivat, että eihän tuollainen sovi.

Eräs sekarotuinen koira pysähtyi polulle nuorten eteen. Poika kumartui silittämään sitä. Kun koira nousi takajaloilleen ja nuolaisi hänen otsaansa, hän tarttui sii­hen kaksin käsin ja sai sen kellahtamaan maahan selälleen, rapsuteltavaksi. Tyttö katseli tätä sivum­malta. Selvästikään hän ei pitänyt koirista. Hän halusi jatkaa matkaa, kehotti poikaakin jättämään elukan rauhaan. Ennen pitkää poika noudatti tytön toivetta, jätti koiran nuuhkimaan polun vartta ja juoksi tytön kiinni ja niin he yhdessä hölkäten jatkoivat matkaa aina Aurajoen rantaan saakka. Hiukan hengästyneinä he siellä istahtivat rantapenkereelle, heittäytyivät pitkäkseen ja halailivat, kunnes päättivät poiketa jokilaivaan kaljalle.

Muutaman tuopilli­sen juotuaan he saivat ajatuksen pulahtaa laivalta uimaan. Jokivesi oli vielä kovin kylmää, se tuntui suorastaan jäätävältä, sieltä oli päästävä heti ylös. Vilusta hytisten he muutamien avustajien voimin pääsivät kapuamaan takaisin laivan kannelle. Vaatteet litkimärkinä he raahau­tuivat alas laivan ruumaan rutistaakseen enimmät vedet pois.

Ravintoloitsija oli tullut alas heidän perässään. Vaisun oloisena hän ohjasi heidät ruuman peräosaan, omaan yk­sityiseen saunaansa. Siellä he voisivat lämmitellä rauhassa... Vai voivatko sittenkään, sillä eipä kulunut pitkääkään aikaa, kun joku tempaisi saunan oven auki ja sisään rymisteli joukko englantia puhuvia turisteja. Oli selvää, että tulijat olivat luulleet tulleensa miesten vessaan, sepaluksiaan availlen he valmistautuivat tarpeilleen. Huomattuaan erehtyneensä he ensin hiukan häkeltyivät, mutta jo tuota pikaa alkoivat kiskoa tilanteesta huumoria. Viattomina virnistellen he kysyivät nuorilta, onko Suomessa aina tapana vessaan mentäessä riisua yltään kaikki vaatteet pois, jos on, kyllä hekin voivat niin tehdä. Okei, okei, naurahti poika siihen, ja heitti kiukaalle entistäkin tulisemmat löylyt. Se sai tunkeilijat peräytymään ulos ovesta.

Tunnin verran saunottuaan nuoret kokivat toisenkin yllätyksen. Heidän aiemmin pukuhuoneeseen riisu­mansa märät vaatteen odottivat nyt heitä siellä kuivina!? Pukuhuoneen perällä näkyi olevan pe­sukone ja kuivatusrumpu. Joku oli tehnyt heille palveluksen ja huoltanut vaatteet heidän saunoessaan. Kiitollisina ja tyytyväisin mielin he pukivat ne ylleen... Mutta toimisiko pojan taskussa ollut pankkikortti enää, se jäisi nähtäväksi.

Palattuaan jokilaivan ravintolaan he oitis tilasivat pullon samppanjaa. Päivään oli tullut juhlan tuntua, sitä piti juhlistaa. Heidän kallistellessaan viimeisiä pisaroita lasiensa pohjilta, alkoi aluksen mustalaisorkesteri soittaa tulisia tahteja, jotka saivat veren virtaamaan entistäkin kuumempana nuortenkin suonissa. Villi rytmi veti heidät mukaansa parketille. Tanssin päätyttyä poika tuumaili mielessään, että nyt jos koskaan. Ja niinpä hän tiukensi otettaan tytön kädestä lähtien johdattamaan tätä kohti aluksen uloskäyntiä. Matkan määränpää valkeni tytölle vasta, kun poika avasi hänelle kultaseppäliikkeen ovea. Mitä tämä nyt on? Pienet varoituksen kellot alkoivat kilistä hänen päässään, ensin hiljaa ja sitten yhä voimakkaammin, kunnes hän ei enää kuullut mitään muuta. Ei sitäkään, kun poika kysyi häneltä kumman sormuksen hän haluaisi, valko- vaiko keltakultaisen. Pojan alkaessa pujottaa hopean väristä sormusta hänen sormeensa, kilinä yhtäkkiä vaimeni... kirkonkellojen kuminan alle. Vasta nyt hän havahtui! Naimisiinko tässä ol­laan menossa? Suit sait! Hän oli kyllä tuntenut pojan jo vuosien ajan, mutta ei tällaisesta ollut pu­hetta ollut. Ei, ei hänen pitäisi ottaa pojan sormusta vastaan, ei ei ja ei! Ei näin! Mutta silti hän otti ja siinä se nyt kimalsi, hänen sormessaan, ja pojan silmät hänen silmiensä edessä. Untako tämä on?

Kultasepänliikkeestä nuorten matka jatkui satamaan. Laiva Ruotsiin lähtisi tunnin kuluttua. Pi­täähän kihlausta juhlia kunnolla, sanoi poika, eikä tyttö pannut hanttiin. Asteli vain pojan rinnalla laivaan ja hyttiin, jonka numero heidän lippuihinsa oli merkitty.

Juotavaa laivalla riitti, ja rakkautta. Niistä ei kuulemma koskaan tulisi heidän suhteestaan olemaan puutetta, niin poika tytölle va­kuutti. Ja ruokaakin saisi, kun nälkä tulisi. Mentäisiin vain ruokasaliin ja syötäisiin, mitä ikinä mieli tekisi... Mutta uni tuli ennen ruokaa. Pitkä päivä ja sen tapahtumat olivat uuvuttaneet sekä tytön että pojan niin, että kuin itseltäänkin salaa he pian vaipuivat untenmail­le.

Vasta aamulla Tukholman satamassa he heräsivät. Kymmenen minuutin kuluttua laiva lähtisi pa­luumatkalle kohti Turkua. Mitä tehdä, mennäkö syömään vai maihin? Jos he nyt palaisivat Turkuun ei tyttö tälläkään reissulla voisi esitellä poikaa vanhemmilleen. Maihin siis, ja kiireen vilkkaa.

Matkalla tytön vanhempien luo, he kulkivat vanhan kirkon ohi . Kirkosta poika sai idean poiketa sen ovesta sisään. Kirkossa oli parhaillaan menossa kastetilaisuus. Nuoret jäivät seuraa­maan sitä taemmalle.

Kun seremonia oli ohi, poika riensi papin puheille. Hän halusi mennä naimisiin samantien. Hänkin halusi saada perheen ja tuollaisen pienen lapsen. Sen tyttö kuuli pojan selityksistä papille. Pappi katseli tyttöä kysyvänä. Halusiko tyttö samaa? Ei, tyttö ei halunnut samaa, ei ei ei! Minä en huoli tuollaista tuuliviiriä lasteni isäksi, tuollais­ta juoppoa en huoli, tyttö huusi ja lähti juoksemaan ulos kirkosta. Poika tavoitti hänet kirkon portailta. Siinä hän polvillaan anellen vakuutti tytölle jättävänsä juomisen ja muutkin huonot tapansa. Hän parantaisi kaikki tapansa niin, että tyttö hänet hyväksyisi. Ristiriitaisin tuntein tyttö katseli poikaa. Kyllä hän tämän tunsi ja tiesi kaikesta huolimatta voivansa tähän luottaa. Tuuliviirihän poika on, sille ei mitään voi, mutta aina tämä kumminkin oli pitänyt sen, mitä oli hänelle luvannut, aina niiden kolmen vuoden aikana, jotka he olivat kimpassa kulkeneet... Mutta siltikin, avioliitto on elinikäinen sitoumus. Sen suunnitteluun pitää varata enemmän kuin kaksi minuuttia aikaa, niin oli isä hänelle elämänohjeeksi antanut...

Enemmän kuin pari minuuttia nuorille jäikin suunnitteluaikaa, sillä siinä samassa taivaalta lehahti paikalle valtava kotka, joka terävillä kynsillään tarrasi kiinni heidän vaatteisiinsa ja lähti kiidättämään heitä halki ilman, kohti Ahvenanmaata.




Copyright © Hilkka Pulli Kustannus


Takaisin