Sivuluettelo | Hissutusta | Perinne | Oisin soittant kanteletta



























Suomen kielen ja kirjallisuuden professori Elias Lönnrot oli huo­lissaan jo puolitoista sa­taa vuotta sitten kansanperinteen ja -iden­titeetin katoamises­ta. Niinpä hän alkoi kerätä tapoja ja elämyk­siä suoraan karjalaisten laula­jien huulilta, tallentaak­seen ne kir­jaksi. Näin me saimme KALEVALAN; korvaamattoman arvok­kaan kulttuuriteok­sen, jota pi­dettiin, ja pide­tään yhä oppi­kirjana kouluissa.

Kun selaan omaa kouluaikaista Kalevalaani, nousevat sen sivuilta esille suloiset muistikuv­at sivu­jen reunamerkintö­jen kohdilta. Kirjan alkulauseessa todetaan, että "..On otettu huomioon enim­mät niistä oikaisuista ja muutoksista, mitkä Lönnrot itse myöhemm­in oli siihen ehdottanut. On korjattu painovirheet, joista osa oli periytynyt myöhempiink­in painok­siin.."

Alkuperäinen Kalevala on ilmestynyt vuonna 1849. Oppikirjana minulla ollut Kaleva­la on julkais­tu 1909 ja se on "Uuden Kalevalan 21:n painos ja lähinnä edellisen muut­tamaton uu­sinto".

Yleisesti ottaen kalevalaisuus tuskin merkitsee tämän päivän kansalaisille kovinkaan pal­joa: Vain harvat nuoret ny­kyään haluavat oppia aidon kalevalaisen runomitan. Vielä har­vemmat huomaavat runojen sisällöllisen ajattomuu­den. Taidok­kaiden kieli­kuvien ansiosta legendat kui­tenkin elävät rinnallamme tässäkin ajassa. Mutta edes professo­ri Elias Lönn­rotin käyttämä ka­levalainen runo­mitta ei yksin riitä tekemään mistä hyvänsä tekstistä uutta kalevalais­ta runoa; myös sisällön on ol­tava hengeltään aidosti kalevalainen.

Äidinkielenopettajani ansiosta ainakin minä, ja uskoakseni suuri osa samaa ikäpol­vea, on jo viisi­kymmentä- luvulta läh­tien ollut tosissaan kiinnostunut Kalevalasta. Silloin rytmi jäi koulunpenkill­ä niin sanotusti veriin ja Kalevalan mystiset tapahtumat sukelsivat alitajun­taan, tulviak­seen sieltä myöhemmin ulos jopa uusina säkeinä.

Omalla kohdallani kävi niin, että kun kahdeksankymmentä- luvun puolivälissä ti­lasin YLE:n kale­valamitalla oppaan, pääsi omien kalevalaisten runojen kirjoitta­minen al­kuun. Helpoksi en suin­kaan tätä tehtävää sano, sillä minkä ta­hansa ru­non työstämi­nen vaatii hy­vin monivaiheisen pro­sessin kypsyäkseen valmiiksi il­maisuksi, saati kale­valaisen runon muokkaaminen valmiiksi teok­seksi. Väsymä­tön harjoitus kuitenkin auttaa tässä asiassa ja tulos palkitsee vai­van. Jälki­polville tallennettu uusi kalevalai­nen runo on suomalaista kansanperinnettä aidoim­millaan. Se on perin­töä, joka ei käytet­täessä kulu. Alla säkeitä muutamista mi­nun kalevalaisista runoistani:


Kerro arjesta minulle,


laula vaikka virtenäsi.

Opiksi sanat rakenna.

Helskyttele huuliltasi

kielenä ihanan äidin

isältä perityt taidot,

jotta lapsille lupia

kaitsijana kansa nähdä,

emona sanaset, kaikki,

osata kotinsa löytää,

onni töillensä tavoista.

Ihmismielen juurakoista

uutta versoa vedellä,

viisautta voimaksensa

aika aidaton rakentaa,

polvi polvissa pitävä.




Nuku lapsi

(katkelma)


Mie se lasta liekuttelen,

liekuttelen, liekuttelen,

pientä lasta, pikkaraista,

pikkaraista, pikkaraista,

tainta luonnon, luojan suuren,

uni jot ois turvanansa,

kätkyt hällä kennähänä,

tarhanansa paikka kasvun,

oman onnensa sijana,

vuottaa kun jo vuosiin virta,

tiedon säie tippasina,

tippasina, tippasina,

lapsen nousta jalkasille,

viljavilla tantereilla,

issäin mailta tallustella

kauas vaikka maailmalle.

Liekutus häl lämpönänsä,

laulu lapsen synnyttämä,

sielussansa suuren voima;

nuotti sinne kirjoitettu,

kirjoitettu onhan varma,

kartta maisen, pikkaraisen.

pikkaraisen, pikkaraisen...



Tämä runo löytyy tekstinä runokokoelmastani: Kosketus

ja laulettuna äänikirjasta: Karjalais-kalevalaisia runoja..

Nuotit lauluun voi tilata minulta


Kettu ja kukkopoika


Kettu istuu kuumissansa

kukkopoika kainalossaan;

oli juossut soiden poikki,

nälkäisenä saalistaja

taakse tallin, kuutamolta

kiekutusta, kaakatusta,

mielessänsä maiskutellen

päätynyt kanojen joukkoon.


Tilalta, salaa, sieltä

isäntien tietämättä,

vohkinut munan mukaansa.

Vaan munastapa mokoma,

piipittäjä pikkuruinen

uhaksi ketulle ensi,

revolle lakia tuomaan:

Höyhenet kitaasi jäävät,

nokka maaruas raapimaan.

Jos sä et minua laske,

juutun tulpaks suolistoosi,

paisutan mahaasi vaivan!

Mut' jos annat maailmalle

käydä minun, untuvikon,

luonnettas kehun kovasti...

Vieraakses karitsan kutsun!”


Niinpä tuumimaan kovasti

ovelle navetan kettu:

Täydeksi mahan suo vuona,

näpeissä höyste jo mulla ...

Miksen herkeisi sopuhun,

suostuisi sulosanoihin,

antaisi tipunsen mennä,

juhlisi kemut kopeat...”


Vaan nopsasti poimi poikanen

viisaasti tunnot reposen

ounasti visaisen vaaran:

Paistin vaikka hälle toisin,

silti liemehen sulaisin,

keitokseen ketun kopean,

renkinä ketaleen juosten.

Silti juonessa mukana;

vuonan uuheksi mä vaihdan.

Ihastuu repo kovasti.”


Kuultuansa uuden tuuman,

ahne louske leuoissansa

hypistelee kukkopoikaa

eläjä saloilta saakka.

Kielellään tätä lipovi,

silmillänsä mittaelee:

Eipä soppaa sintistä,

vuonastapa vuodeksikin.

Otan uuhen kernahasti.

Kartanolla saat keritä,

villoista vähät välitän;

kunnon turkki itselläni”

 

Runo löytyy teoksesta: Satukimara – runoja ja lauluja lapsille

Tekstien osittainenkin luvaton kopiointi on kielletty

s-posti: hpkusti(at)suomi24.fi


Copyright © Hilkka Pulli

Copyright-aineistoa ei ole lupa muunnella, julkaista, lähettää edelleen, luoda johdannaisaineistoteoksiksi, tai yleensä millään tavalla käyttää hyödyksi.

You may not modify, publish, transmit, create derivative works or in any way exploit any of the copyrighted material

Sivun alkuun