|
|
|
|
|
|
Eräänä aurinkoisena kesäaamuna sininen mersu kurvaa keskelle Turun kauppatoria. Auton kuljettaja antaa katseensa lipua vastaan tulevasta naisesta toiseen, ennen kuin ohjaa ajokkinsa takaisin kadulle. Auto matelee liikenteen sekaan ja sitten ympäri “ Kiimakorttelia ”, pysähtyy silloin tällöin, mutta jatkaa taas matkaa, kunnes tulee kadun laidalla seisovan punapukuisen naisen kohdalle. - Lähdetkö kanssani kahville? kysyy kuljettaja naiselta. - En kai minä nyt tuntemattoman mukaan lähde! vastaa tämä. Mutta kuljettajaa vastaus ei tyydytä. Hän alkaa suostutella - Miksi et lähtisi? - No, jos kerran lupaat olla kunnolla, voin minä tullakin. Myöntyy nainen viimein, joskin yhä empien. Niin kuljettaja avaa naiselle oven, tämän nousta hänen vierelleen etupenkille. Kumpikaan ei sano sanaakaan. He vain istuvat hiljaa rinnakkain. Muutaman minuutin kuluttua kuljettaja starttaa auton ja ottaa suunnan kohti maaseutua. Raision kohdalla nainen kysyy - Mihin me ollaan menossa? - Rymättylään, vastaa kuljettaja. Vai Rymättylään, miettii nainen mielessään... Miksi hän minut sinne vie. Asuuko hän siellä, vai ollaanko tässä tosiaan vain menossa kahville... Onko hänen kesämökkinsä Rymättylässä? Ääneen nainen ei kysymyksiään lausu, eikä hän pyydä miestä tarkentamaan vastaustaan. Ajatuksiinsa vaipuneena hän vain hypistelee hameensa helmaa..., nostaa sitä yli polven vilkuillessaan kuljettajaa, komeaa miestä, ja miettii, mitä tällä lie mielessään. Tunnin ajomatkan päätteeksi auto pysähtyy keltaiseksi maalatun talon pihamaalle. Pihan toisella laidalla on navetta... Vanha tiilinen navetta. Noustessaan autosta ulos mies kehottaa naista tekemään samoin. Mutta nainen empii; olisikohan sittenkin parasta vain jäädä autoon, kunnes kuulee miehen naurahtavan - Ajattelin tossa matkalla, että jos vaikka perkaisit kasvimaan. Ja, jos oikein tykkäät työstä, voit käydä kitkemässä rikkaruohot myös mun omaisteni haudoilta... Ei niitä oo kymmentä enempää... Juodaan sitten ne kahvit. - Ai? naurahtaa nainen, - ...että sillä lailla! Mielessään hän miettii, että seikkailuunhan tässä on lähdetty, pysytään siis leikissä mukana. Kasvimaan tultua perattua, kahvi jo todella maistuisi, mutta työhän on vasta puolitiessä...; Nainen lähtee tallustelemaan kohti niityn takaa pilkottavan kirkon tornia. Sen juurelta kenties seuraava urakka löytyisi. Etsiessään kirkkomaalta tiettyjä muistokiviä, nainen yht’äkkiä pysähtyy kuin seinään; Erääseen kiveen on kaiverrettu tuttu nimi! Mutta voiko siltikään kyseessä olla hänen entinen rakas ystävänsä? Päivämäärät kyllä täsmäävät. Järkytyksekseen hän huomaa, että se oli ollut juuri kuolinpäivää edeltävä päivä, jolloin he olivat viimeksi tavanneet.... Ja siinä samassa hän huomaa kauempana polulla naisen, tuon hänen rakkaansa äidin. Pois! Täältä on päästävä pois! Nainen joutuu lähes paniikkiin; Mitä minä täällä teen...? Sekasortoisin tuntein, epäuskon ja surun täyttäessä hänen rintansa, hän ryntää juoksuun. Hän juoksee ja juoksee, kunnes pysähtyy bussipysäkille. Siitä Turkuun suunnistava linja-auto poimii hänet kyytiinsä. Parin tunnin kuluttua kotona puhelin soi .. |
|
|
|
Copyright ©Hilkka Pulli Kustannus. Copyright-aineistoa ei ole lupa muunnella, julkaista, lähettää edelleen, luoda johdannaisaineistoteoksiksi, tai yleensä millään tavalla käyttää hyödyksi. You may not modify, publish, transmit, create derivative works or in any way exploit any of the copyrighted material. |
